Seppo Haario

"MUUTAMIA MUISTOJA RATSASTUSVAIHEISTANI"

Ratsastuksen aloittaminen Kainuun Prikaatin talleilla

Ratsastusharrastukseni alkoi täysin väärällä tavalla, mutta onneksi mitään ei sattunut.

Ratsastusharrastukseni alkoi lukiolaisena Kajaanissa Hoikankankaalla Kainuun Prikaatin talleilla 1960-luvun puolessa välissä. Siihen aikaan jalkaväki liikkui jalan ja polkupyörillä sekä kalusto hevosilla. Tämän takia jalkaväkiprikaateissa oli suuret tallit. Koska upseerit harrastivat myös ratsastusta, oli talleilla myös ratsuhevosia.

Ratsastus kiehtoi silloin minua ja Kainuun Prikaatin komentajan poikia. Jostain syystä Kainuun Prikaatin komentaja antoi kirjallisen käskyn, minkä mukaan hänen poikansa ja minä olimme oikeutettuja käyttämään Kainuun Prikaatin tallin ratsuja. Emme olleet koskaan ratsastaneet ja tallivääpeli ei ryhtynyt meitä opettamaan. Hän ei selvästi pitänyt saamastaan käskystä.

Tallivääpeli määräsi käyttöömme kunnon ratsuja, jotka olivat kesällä seisseet jonkin aikaa tallissa. Ohje ensimmäiselle ratsastukselle oli: alussa ja lopussa on käveltävä hevosten kanssa vähintään kaksi kilometriä. Lähdimme siis ensimmäiselle ratsastukselle Kainuun Prikaatin maastoteille ilman opettajaa ja ilman mitään nykyisiä turvavälineitä. Asuna  oli farmarit ja kumisaappaat.

Hevoset olivat virkeitä. Totesimme kahden kilometrin kävelyn jälkeen, että ravi oli aika epämiellyttävää, koska emme osanneet keventää. Laukka oli miellyttävämpää, koska siinä ei tärissyt niin paljon. Laukassa oli vain yksi huono puoli: sitä ei saanut aina loppumaan ja joskus hevoset innostuivat kilpailemaan. Muutaman kerran puolukanpoimijat juoksivat nopeasti pakoon puolukoiden lentäessä ympäriinsä, kun kolme ratsukkoa tuli täyttä vauhtia. Emme voineet tehdä muuta kuin huutaa: pois alta. Pysyimme kuitenkin satulassa. Aika pian opimme keventämään ja hallitsemaan paremmin hevosiamme. Ratsastuskerrat olivat aina noin kahden tunnin maastolenkkejä ilman opettajaa.  Kypärän käyttö ei ollut pakollista eikä meillä niitä ollut.    

Kajaanin Ratsastusseura

Liityimme seuraavaksi liityimme Kajaanin Ratsastusseuraan, mikä toimi silloin Kajaanin lentokentän lähellä Paltaniemessä. Täällä saimme myös opetusta seuran ratsastuksenopettajalta. Usein ratsastimme kuitenkin kentällä vapaasti ilman opetusta. Kajaanin lyseon rehtori oli voimistelunopettaja ja reilu mies. Maanantain kaksi viimeistä tuntia oli voimistelua. Muutamien poikien joukko sai silloin erityisluvan mennä Paltaniemeen ratsastamaan.  Kävimme siellä usein ja perustimme oman sisäisen seuramme käyntikortteineen. Nimi oli Kainuun Rakuunat y.r. (y.r. tarkoitti yritetty rekisteröidä, vaikka emme kyllä mitään rekisteröintiä yrittäneet).

Juhannusjuhlat Kajaanissa

Kainuun Prikaatin urheilukentällä järjestettiin kesällä 1967 juhannusjuhliin liittyen ratsastusnäytös. Näytöksessä kilpaili kolme tai neljä ratsukkoa ratsastaen samaa rataa edestakaisin. Jokaisella kerralla piti tuoda pieni muovirengas maaliin. Rengas oli eri paikoissa, mm. estepylvään päällä, mistä se siepattiin. Viimeinen rengas oli maassa. Hyppäsin satulasta ja otin renkaan. Oli kiire. Otin kiinni satulan etu- ja takakaarista, ponnistin tasajalkaa ja pääsin hevosen selkään. Sitten satulaan ja täyttä laukkaa maaliin. Koska kilpailu oli erittäin tiukka, ei ollut aikaa laittaa jalkoja jalustimiin.  Saavuin ensimmäisenä maaliin. Muistin hevoseni olleen erittäin jäykkäsuinen ja otin erittäin voimakkaat pidätysotteet. Hevonen pysähtyikin yllättäen heti. Totesin, että jalkani lähtivät takaa nousuun. Otin vasemmalla kädellä vaistomaisesti tukea hevosen kaulasta.  Totesin seuraavaksi, että seisoin hevosen pään oikealla puolella suitset vasemmassa kädessä ja yleisö taputti vimmatusti.  En ymmärtänyt tapahtuneesta mitään, mutta otin aplodeja vastaan. Yleisö piti jalkautumistani opeteltuna ja harkittuna tekona!   

Kadettikoulu

Kadettikoulussa ratsastuksen opettajana toimi Eino Brisk. Kypäriä ei vielä silloin käytetty. Sain usein ratsuksi Kadettikoulun johtajan eversti Magnus Haaksalon Servus-hevonen. Se oli muuten miellyttävä hevonen, mutta kun menin satuloimaan sitä pilttuuseen, se nousi usein takajaloilleen ja etukaviot heiluivat pääni vieressä.

Ratsastin myös muutaman kerran hienolla ja herkällä Jankko-hevosella. Se tuotiin valmiiksi satuloituna, koska sen tapoihin kuului pureskella pilttuuseen tulevia, jos he eivät tunteneet hevosta.

Sain nopeasti vapautuksen ratsastusopetuksesta ja vapaan ratsastusoikeuden vapaa-aikoina. Sitä käytin mielelläni ja usein.

Suoritin Kadettikoulussa Eino Briskin valvonnassa pronssimerkin. Kouluosuuden tein muistaakseni Sandralla ja maastoesteratsastuksen Ulvialla.

Harjoittelimme Kadettikoulun tallin lähikentällä eräänä lauantaina hiihtoesteratsastusta.  Ratsastin Ulvialla, mikä alkoi olla päivän päättyessä jo aika lopussa. Eino Brisk pyysi minua mukaan Kadettikoulun joukkueeseen seuraavan päivän kansallisiin hiihtoesteratsastuskilpailuihin. Lupasin lähteä mukaan Ulvialla. Suksilla tuli mukaan kadetti Sirola.

Seuraavana päivänä olimme Laakson kentällä. Säikähdin rataa. En ollut paljoakaan hypännyt esteitä ja Laakson kentän esteet ja hiihtäjän hyppyrit vaikuttivat tosi korkeilta. Yleisöä oli paljon. Rata piti muistaakseni kiertää kahteen kertaan. Ulvia vikuroi, mutta pääsimme ensimmäisen kierroksen viimeiselle esteelle saakka. Siinä Ulvia yritti kolme kertaa mennä hiihtäjän hyppyristä. Siihen päättyi toistaiseksi ainoa yritykseni kansallisissa kilpailuissa.   

Hubertusseura ja Lappeenranta

Kadettikoulun jälkeen palvelin Uudenmaan Rakuunapataljoonassa 1971–1979 ja liityin heti Lappeenrantaan saavuttuani Hubertusseuraan.  Olin aktiivisesti mukana seuran toiminnassa ja suoritin estetuomarin oikeudet kansallisia esteratsastuskilpailuja varte. Olin mm. vuonna 1977 Lappeenrannan kansallisten ratsastuskilpailujen esteratsastuksen johtaja sekä vuonna 1979 Lappeenrannan kansallisten esteratsastuskilpailujen johtaja ja palkintotuomari. Olin silloin komppanian päällikkö. Koska tämä kilpailu oli nimetty myös Puolustusvoimien kilpailuksi, pystyin määräämän komppaniani varusmiehet kilpailuihin toimitsijan tehtäviin viikonlopuksi.

Maastoratsastusta harrastettiin paljon. Yksi alue oli nykyisen Maasotakoulun pohjoispuoliset alueet Lappeenrannan lentokentän vieressä. Lentokenttä oli alun perin rakennettu Lappeenrannassa vuosina 1889–1901 olleen Suomen Rakuunarykmentin harjoitus- ja ampumakentäksi.   Toinen hyvin suosittu alue oli ”Laukkaradan” alue lentokentän ja nykyisen kuutostien eteläpuolella. ”Laukkarata” toimi itsenäisen Suomen ratsuväen harjoitusalueena ennen toista maailmasotaa.

Uudenmaan Rakuunapataljoonassa oli perinteenä järjestää Kadettikoulusta tuleville uusille luutnanteille ”Kornettiratsastus”.  Uusien luutnanttien piti ratsastaa jonkun kokeneemman ratsastajan perässä eri askellajeissa ja pysyä hevosen selässä. Koko Upseerikunta kokoontui varuskunnan keskuskentälle seuraamaan tätä taidonnäytettä. Johdin usein esiratsastajana tätä tapahtumaa. Tipahtamisia tapahtui harvoin.

Ratsastin muutaman kerran Lappeenrannassa vanhassa rakuunauniformussa (luurankotakki ja punaiset ”hurmahousut”) Kaakon messujen avajaiskulkueessa soittokunnan perässä. Tähän valmistauduttiin hyvin. Ratsukot ratsastivat viikon ajan varusmiesten seassa sulkeisjärjestyskentällä. Lisäksi tilasin aina soittokunnan rumpalin hakkaamaan rumpuja. Tämän harjoittelun jälkeen hevoset kulkivat rauhassa soittokunnan perässä.

Rakuunakiven paljastustilaisuuteen Seinäjoella vuonna 1974 ei hevosia valmisteltu yhtä hyvin. Uudenmaan Rakuunapataljoona suoritti polkupyörillä 380 kilometrin maakuntamarssin Lappeenrannasta Seinäjoelle ja takaisin.  Maakuntamarssiin kuului Rakuunakiven paljastustilaisuus.

Minut oli määrätty sotilasmestari Viljo Ruipon kanssa patsaalle kunniavartioon hevosen selässä.  Tulimme linja-autolla muun juhlaväen kanssa viime tipassa patsaan ääreen. Soittokunta, yleisö, kaupungin johto ja juhlapuhujat olivat valmiina paikalla. Nousimme Ruipon kanssa vanhoissa rakuunauniformuissa paikallisen ratsastusseuran varaamien ratsujen selkään.  Ei mitään hevosten lämmittelyä vaan suoraan paljastettavan patsaan viereen. Hevoset olivat tästä kaikesta ihmeissään ja hermostuneita.

Yleisö ei niinkään kuunnellut tervehdyksiä ja juhlapuheita vaan seurasi mielenkiinnolla hevosten toimintaa. Minun hevoseni peruutti pari kertaa soittokunnan keskelle soittokunnan soittaessa. Ruipon hevonen peruutti aivan kiinni kunniavartiossa myös olleeseen  varusmiesrakuunaan. Joko rakuuna oli erittäin rohkea tai sitten hän ei ymmärtänyt pelätä.  Hän ei väistynyt tuumaakaan. Tilaisuuden kohokohta oli kuitenkin se, kun kangas vedettiin pois Rakuunakiven päältä. Hevoset lähtivät heti laukaten. Ruipon hevonen painui muutaman sadan metrin päässä olevaan pensaikkoon. Minun hevoseni pääsi noin viidenkymmen metrin päähän. Yleisö seurasi mielenkiinnolla miten saimme hevoset takaisin. Saimme kyllä.   

Pyhäjokilaakson ratsastusseura Oulaisissa

Olin Sotakorkeakoulun oppilaana vuosina 1979–1981. Sinä aikana vanhenivat kansallisten kilpailujen tuomarioikeuteni. Sotakorkeakoulun jälkeen sain siirron Raahen Sotilaspiirin Esikuntaan Oulaisiin. Totesin Oulaisissa toimivan ratsastusseuran ja menin mielenkiinnosta seuran vuosikokoukseen syksyllä 1981. Silloin en aavistanutkaan kokoukseen osallistumisen seurauksia. Seuraavana päivänä paikallinen lehti ”Pyhäjokiseutu” esitteli minut seuran uutena puheenjohtajana.

Toimin Pyhäjokilaakson Ratsastusseuran puheenjohtajana vuosina 1982–1984 ja ratsastuslehden ”Ratsastussanomat” päätoimittajana 1982–1987. Tähän aikaan sisältyi uuden tallin hankkiminen ratsastusseuralle, neuvottelut kaupungin kanssa sekä kilpailu- ja valmennustoimintaa.  Oma ratsastukseni jäi aika vähäiselle.  Seuran hallinto ja toiminnan suunnittelu vaativat aikaa.

Upseeriratsastajat

                Santahamina

Sain vuonna 1987 siirron Helsinkiin ja liityin Upseeriratsastajiin. Olin Santahaminassa pian maastotuntien vetäjä ja seuran hallituksen jäsen. Harrastin Santahaminassa paljon yksinratsusta maastossa. Santahamina soveltuu hyvin maastoratsastukseen.

Olimme kerran ratsastamassa Santahaminassa Saharassa pienten kuoppien yli laukaten. Olin Sähäkällä, joka innostui liikaa. Pidätin hevosta ja Sähäkkä ryhtyi pukittelemaan. Samassa Sähäkkä kompastui. Totesin hevosen pään katoavan silmieni alta. Otin nopeasti jalat irti jalustimista. Lensin rinta edellä maahan. Onneksi siinä kohtaa ei ollut kiviä. Ilma pakeni keuhkoistani. Sähäkkä kaatui viereeni taakse, onneksi ei päälleni. Olin pystyyn noustessani kuulemma kuin ahven kuivalla maalla tai Neuvostoliiton presidentti Leonid Brežnev uutiskuvissa, kun vedin ilmaa keuhkoihini. Ratsastus jatkui, mutta kylkiluut olivat monta viikkoa kipeät.

Kerran menimme talvella hevosilla jäälle lähelle Ruotsin laivojen väylää ja vilkutimme Viking-Linen matkustajille.

1994 alkutalvella kävin Erik Steniuksen kanssa jäätä pitkin hänen mökilleen Länsi Villingin saareen kuuluvaan pikkusaareen. Erikin hevonen Liberto jätti saareen oman käyntikorttinsa. Erikin vieraat eivät seuraavana kesänä oikein uskoneet, että saaressa voisi olla hevosenkakkaa.  Mutta todistusaineistoa löytyi.

Talven ratsastukset ja erityisesti maastoratsastukset opettivat sen, että jalkineiden tulee olla lämpimät ja reisien suojatut. Kylmä merituuli tulee herkästi kesähousujen läpi.

Nevas ja Eriksnäs

Nevaksessa ja ensimmäisinä Eriksnäsin vuosina harrastimme paljon maastoratsastusta.  Olimme kerran Eriksnäsin alueella talvella maastoratsastuksella.  Laukkasimme lähellä tallia ylämäkeen. Kuulin takaani huudon. Katsoin taakseni ja näin Pia Tanskasen olevan ilmassa jalat ja kädet levällään. Nobel oli tehnyt kunnon pukin. Pia laskeutui maahan mutta hänelle ei käynyt mitenkään. Ratsastus jatkui.

Kerran lähdin Eriksnäsistä talvella yksin maastoratsastukselle. Oli kova lumisade ja tuuli. Jäällä Libertolla oli vaikeuksia laukata vastatuuleen. Kun pääsin jäältä maastoon puiden suojaan, oli rauhallisempaa ratsastaa.  Ongelmana oli se, että kaikki ratsastuspolut olivat lumen peitossa. Mitään ei näkynyt.  Siihen aikaan ei kännyköitä tunnettu. Muistin kyllä hyvin, missä reitti kulkee ja ratsastin siihen luottaen. Kaikki meni hyvin, mutta enää en tekisi vastaavaa lenkkiä puhelimenkaan kanssa yksin. 

Kerran kesällä maastoratsastus pysähtyi yllättäen ja hevoset olivat aivan kasassa ja hermostuneita. En muista syytä. Onnisen hampaat olivat kiinni reidessäni ja toinen hevonen potki hevostani. Tästäkin selvittiin säikähdyksellä.

Yleensä ratsastuksissa ei tapahtunut mitään erikoista vaan ne sujuivat suunnitelmien mukaan.

Toimin Upseeriratsastajien puheenjohtajana 1997–2008. Olen toiminut tuntien pitäjänä ja viime vuosina oma ratsastus on jäänyt aika vähälle.

Elokuussa 2013